Kun aloitin suunnistuksen, olin 5-vuotias. Harjoituksiin oli aina kiva mennä: sain suostuteltua serkkuni/parhaan kaverini mukaan, joten harrastuksesta tuli entistäkin kivempi. Silloin nautin suunnistuksesta sellaisenaan: ei ollut minkäänlaisia paineita kenenkään taholta.
9-vuotiaana aloitin kilpailemisen. Ensimmäinen kilpailuni ikinä oli eräässä nuorten viestissä. Minut käytännöllisesti katsottuna pakotettiin juoksemaan: muuten ei olisi joukkueita saatu kasaan. Muistan kilpailun erittäin hyvin. Juoksin vain porukan mukana ilman minkäänlaista käsitystä siitä, mihin nyt oikeen oltiin menossa. Onneksi sentään tajusin tarkastaa, että menin oikeille rasteille ja kaikki rastit tuli käytyä.
Ensimmäisen hyvin menneen kisan jälkeen oli helppo jatkaa kilpailua siitäkin eteenpäin. Pienten sarjoissa ei ollut merkitystä sillä menestyikö vai ei, kaikki saivat palkinnon kuitenkin. Usein en edes katsonut, monenneksi olin tullut.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän sijoitus merkitsee. Sen olen huomannut. En ole pärjännyt missään vaiheessa kovin kaksisesti. Tämä on asia, joka minun on ollut hankala myöntää kenellekään, edes itselleni. Kun siirryin 16-sarjaan, aloitin säännöllisen harjoittelun ja lenkillä käymisen. Harjoitteluni oli, ja on yhä edelleen, jaettu kolmeen eri rankkuusviikkoon: 1. viikko on lepo viikko, 2. viikko on keskirankka ja 3. viikko on rankka. Harjoitustunteja kertyi 1. viikolla noin 4 tuntia, 2. viikolla 5 tuntia ja 3. viikolla 6-7 tuntia. Aloitin harjoittelun tammikuussa ja toukokuussa juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Kesän suunnistuskisoissa menestystä ei silti tullut ja sekös ketutti.
Sinä kesänä juoksin muuten myös ensimmäisen Venlojen viestini. En ole varmaan ikinä koskaa jännittänyt niin paljon. Vaihtopuomilla olin niin paineissa, että tärisin ja melkein oksensin. Pääsin matkaan, lähtöviitoituksen päähän, hyppäsin "suon" yli ja plumps! olin vyötäröä myöten uppoutuneena mutaan. 5,5 kilometrin rata 20 asteen lämmössä ei ollut minulle tarpeeksi haasteellinen, joten päätin ottaa mukaa lisäpainoja - kenkäni, vaatteeni ja karttani oli aivan mudassa. Onneksi kuitenkin selvisin radasta kunnialla, ilman sen suurempia virheitä.
Viime kesänä menestystä ei edelleenkään tullut - tosin juoksin kahta vuotta vanhempia vastaan ja osa heitä suunnistaa MM-tasolla, mutta silti se ketutti. Muistan varsin elävästi erään kilpailun viime kesältä. Siskoni alkoi lesoamaan menestyksellään kilpailussa ja lisäsi erikseen minulle: "On se hyvä, että minä pärjään, sinusta kun ei ole siihen." Se oli isku vasten kasvoja. En muista kotimatkasta melkein mitään - paitsi sen, että itkin koko kahden tunnin matkan. Vielä kun saavuimme kotiin ei kyyneleistäni ja nyyhkytyksestä tullut loppua. Juoksin suoraan omaan huoneeseeni ja itkin peiton alla koko loppupäivän - itkin omaa pettymystä itseeni, pelkäsin saavani muilta sääliä, kaikki elämäni pettymykset itkin pois. Silloin tunsin olevani pohjalla. Onneksi ei voi vajota enää alemmas, kun kerran on jo pohjalla.
Pohjalta kuitenkin pääsee aina nousemaan. En tiedä miten se onnistuu, mutta jossain vaiheessa itkeminen lakkaa ja alkaa ajattelemaan muitakin asioita, kuin elämän kurjuutta. Noustuani sängystä, lähdin lenkille - ironista vai ironista. Lenkkeily on on ollut minulle aina henkireikä, joka selventää ajatukseni ja joka on minulle yhtä tärkeää kuin happi muille ihmiselle. Ei tosin sillä, ettei happi olisi minulle tärkeää.
Syksyllä juoksin toisen puolimaratonini. Sen jälkeen pidin muutaman viikon lepotauon - urheilu ei vain innostanut. Pian kuitenkin vereni veti taas lenkkipoluille ja metsään. Osallistuin jopa yhteen viestiin, joka meni erittäin hyvin ja olen erittäin ylpeä siitä. Tänä talvena olen nostanut harjoitustuntejani. 1.viikolla niitä kertyy noin 5, 2.viikolla 8 ja 3. viikolla 10 tuntia. Harjoittelu sujui hyvin kunnes -yllätysyllätys- iski ylikunto. Taas taukosi treenit kahdeksi viikoksi. Sen jälkeen ehdin treenata jopa kokonaisen viikon, kun iski kuume ja hirveä nuha. Puoli viikkoa ilman treeniä. Sen jälkeen jatkoin normaalia treeniä. Tosin vain kahden viikon ajan.
Eilen olin vetämässä vetoja , 10 + 2 x 5 min + 10. Alussa juoksu tuntui hyvältä, mutta kun olin juossut hieman alle minuutin, lihaksiini tuli hirveät maitohapot, niin että hyvä että ylipäätänsä sain jalkani liikkeelle. Palautumisessani on jotakin vialla ja pahasti. Olen lähes varma mistä se johtuu, nimittäin huonosta ravinnosta. Olen aikanani sairastanut ortoreksiaa ja nyt kun tulen koulusta saatan syödä suklaapatukan tai jotakin muuta makeaa. Lihomisen pelossa olen koko loppuillan syömättä mitään. En ehkä sittenkään ole toipunut täysin syömishäiriöstäni, tai sitten olen kallistumassa nyt taas uuteen sellaiseen. Onneksi äitini on huomannut asian ja yrittää auttaa minua parhaansa mukaan.
Elämäni on pyörinyt urheilun ympärillä ja vaikka tässä tekstissä on kerrottu lähinnä sen aiheuttamista haitoista ja ongelmista, urheilu on myös antanut minulle paljon. Toisen parhaan ystäväni olen tavannut myös suunnistuksen kautta ja olen tutustunut myös moniin muihin ihaniin ihmisiin. Oli menestykseni minkälainen hyvänsä, periksi ei anneta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti